Kohtuuttomuus

Minäpä olin kerran paikassa jossa mikään ei mennyt kohtuudella. Sataessa, satoi golf-pallon kokoisia pisaroita, tuullessa, tuuli niin että paikallinen punttisali lähti lentoon, auringon paistaessa oli 50 astetta lämmintä, mehiläiset olivat melkein lokin kokoisia. Ensimmäiset kuukaudet uusien kokemusten ilotulitusta jaksoi ihastella ja  ihmetellä, kuvata kiintolevyt täyteen ja kehuskella kavereille kaikkea mitä on kokenut ja silmät soikeana ihmetellyt. Sitten kyllästyin.

Tällaiset pinnalliset ja ulkopuoliset kohtuuttomuudet saavat elämän maistumaan puulta. Jos uudet kokemukset olisivat jäätelöä, ja jos jäätelöä syö liikaa, tulee paha olo. Yksinkertaista ja tylsää. Minua kiinnostaa enemmän päänsisäisten palikoiden toivivuus tai toimimattomuus. Mitä tahtuu henkisellä puolella kun malja pursuaa yli ja mitä se saa aikaan?

Minä itse tykkään koodaamisesta. Innostuessani jostain projektista, kaikki muu ympärillä unohtuu. Tunnit muuttuvat päiviksi, päivät viikoiksi. Silloin minun päänsisäiseen neitsytkammariin ei ulkopuolisilla ole asiaa. Vetäydyn johonkin pimeään, mieluiten ilmastoituun nurkkaan ja katselen mitä siihen näytölle tuleekaan. Kohtuus unohtuu syömisen, nukumisen ja sosiaalisen kanssakäymisen ohella.

Sitä tuppaa saturoitumaan. Kiintolevy on täynnä ainoastaan omia ideoita ja prosessori käy kuumana, kun miettii mitä sitä seuraavaksi loisi. Siinä omassa älyllisessä yltäkylläisyydessään ja ylimielisyydessään piehtaroidessaan sivuuttaa pilkkeen ja palon parhaan kaverin silmässä hänen kertoessaan ensimmäisestä ainakin viiden metrin liidiräpsystään. Mitäs sitten? Se kuuluu sinne normaaliin maailmaan. Saavutettua kohtuuden tuonpuolimmaisen rajan  ei enää kiinnosta. Se ei ole hyvä juttu. Sisällään tietää että tämä tekee hallaa monelle elämän osa-alueelle mutta, kuitenkin, hyppy vaan ja ollaan matkalla syvemmälle kohtuutomuuden kaninkoloon.

Kohtuuttomuudella on myös hyvät puolensa. Kohtuuttomuus nimittäin generoi niitä tarinoita, joita kerrotaan lapsenlapsille kiikkustuolista. Kun ihminen on sellaisessa tilassa että kaikki muu ympäriltä katoaa, saattaa syntyä asioita jotka ovat normaalin elämän mittakaavan ulkopuolella.

Kohtuuttomuus opettaa myös sinnikkyyttä. ”Ota selvää, kokeile, erehdy, turhaudu, aloita alusta” -iteraatio saa röökin palamaan ja/tai koodinpätkän toimimaan. Työtä pitää tehdä vaan aivan sikana. Kohtuutomasti. Sitten jälkeen päin, kehuskelijaluonne kun olen, voin baarissa heittää  riikinkukkoa ja kehuskella koodanneeni jotain sen sijaan että melkein koodasin jotain.

Se myös kovettaa. Keskittyessään pelkästään omaan juttuun, ei välitä kun pienen pienet ihmisryppäät naureskelevat selän takana. Sielläpähän naureskelevat. Datamaailmaan ei soraäänet kantaudu. Koodaaminen tekee pojista miehiä!

Kaiken kaikkiaan seikkailujen ja hienojen kokemusten ”uusi pulla unnista ulos” -leikki vaatii kohtuuttomuutta. Siitä saa eteenpäin puskevan voiman kunhan sen vaan valjastaa oikein. Kohtuuttomuus ottaa aika paljon mutta vastineeksi se sitten antaakin reilulla kädellä. Menkää ja innostukaa, kokeilkaa kohtuuden rajoja. Ja sitten kun aika on, palatkaa sieltä ihmemaasta takaisin.

Tämä blogimerkintä kuuluu kategoriaan Yleinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*
*
Website