Hugoa etsimässä

Muistaako joku Hugon vielä? Minä tutustuin tuohon pikku peikkoon lapsena. Tuo vekkulipeikko laukoi unohtumattomia slouganeita telmiessään metsässä, vaikutti aina iloiselta vaikka elämä oli potkinutkin päähän; lapset ja vaimo ilkeän noidan kaappaamana ajoi Hugon kotikolostaan suorittamaan erinäisiä sankaritekoja, joista mainita voisi vaikkapa Suomen lastenklinikoiden kummien auttamisen. Hugosta huokui sellainen huolettomuus. Kuikuillessaan puiden takaa hänen silmistään loisti lapsenomainen onni ja vähistä puheista huomasi yksinkertaisia viisauksia. Juuri tuollaisia tarvittaisiin näinä päivinä nykymaailmassa. Lähdinkin siis etsimään tuota pikkukaveria Kolin metsistä.

Polut käyvät ohkasiksi ja juuret tiheemmiksi.

Polut käyvät ohkasiksi ja juuret tiheemmiksi.

Lähtiessäni parkkipaikalta juoksemaan mieltä painoi vielä muutama huoli ”tältä” puolen maailmaa mutta niin kuin aina, tiesin, että sinne metsään ne jää. Ensimmäiset kymmenen kilometriä menikin pohdiskellessa asioita lävitse ja Hugon etsintä jäi toissijaiseksi. Sinänsä se ei haitannut näin alkumatkasta, koska eihän peikot elele lähellä asutusta; Sokos-hotellin läheltä en ole koskaan kuullut peikkojen löytyvän. Suuntasin siis kauemmas sivistyksestä, pienemmille poluille, vanhempaan metsään.

Vanhat puut ja sammal alkoi tuoksua ja askeleet muuttuivat hiljaisimmiksi. Juoksu alkoi olla päkiävoittoista väistellessäni alati tiheneviä juuria ja kiviä. Toisaalta taas eläinmoodi alkoi päästä valloilleen, ja halusin edetä äänettä metsässä. Alettiinhan jo lähetä peikkojen valtakuntaa. Juoksu muuttui rytmikkääksi, kädet heiluivat tasapainoa hakiessa, välillä käytiin vaaka-asennossa liukastumisen vuoksi liikkeen kuitenkin jatkuessa, hymy alkoi hiipiä samaan tahtiin kun pää tyhjeni murheista.

Metsässä nähty huoleton, iloinen mies. Onnistui tallentaa filmirullakin.

Metsässä nähty huoleton, iloinen mies. Onnistui tallentaa filmirullakin.

Purot solisivat ja vanhat puut muuttivat tuulen narinaksi, jaavat tarttuivat takinpieliin, polkuja tuskin enää erotti metsästä. Nyt olin ehdottomasti saapunut peikkojen valtakuntaan, ja aloin etsiskellä Hugoa. Peikot ovat arkoja otuksia ja uskaltautuvat harvoin esille koloistaa. Siksi peikkojen metsästyksessä oleellisinta on käyttää oikeita houkutuskeinoja. Lapsien suusta olen kuullut, että peikot tykkäävät veden loiskeesta, pienistä naurun remahkoista, puussa kiipeilystä, tanssimisesta… Aloin siis hyppiä juoksun ohessa vastaantuleviin puroihin ja lätäköihin, hyppiä polun yläpuolisiin oksiin, tasapainoilla kaatuneitten puiden rungoilla. Tuntui, kuin joku olisi vilahtanut kiven takaa ja ylhäältä puusta kuuluisi peikkomaista höhötystä.

Sinkoilin sinne tänne ja vapautin loputkin peikkojen etsimiskonsteista. Mieli muuttui 5-vuotiaan tasolle, ja muistin kuinka mukava onkaan juosta vapaana metsässä, hyppiä tasajalkaa, olla iloinen vain ollakseen iloinen, pää tyhjänä huolista. Saatoimpa hyvän biisin soidessa tehdä parit muuvitkin. Sai olla just sellainen mitä halusi, koska ainoat, jotka olivat näkemässä olivat peikot. Ja peikot tykkäävät tuollaisista asioista.

Jaloissa alkoi painaa ja aikataulutkin alkoivat painaa päälle. Oli aika palata. Parkkipaikalle saapuessani pää oli täynnä ideoita, huolet olivat karisseet lahkeista poluille ja mieli oli joskin väsynyt niin myös onnellinen, ruumis reenattuna siltä päivältä. Olin oikein iloinen, että olin jälleen löytänyt Hugon.

 

Peikkolenkki:

Tämä blogimerkintä kuuluu kategoriaan Yleinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*
*
Website